Näin muutaman päivän sairastaneena sitä osaa oikeasti arvostaa koiria, joiden pää ei leviä siihen että niitä ei jaksa joka päivä aktivoida niinkuin haluaisi. On se este sitten kova pakkanen tai niinkuin tässä tapauksessa omistajan sairastaminen, niin yhtälailla, kyllä hyvän hermorakenteen omaava koira pitäisi kestää levossa ilman että kotona alkaa olla piipitystä tai muita sijaiskäyttäytymisiä. Tottahan toki perustarpeilleen pitää päästä, mutta ainakin itselleni on ollut ihan riittävä ponnistus raahautua hetkeksi ulos seisomaan, sen sijaan että olisin jaksanut edes ajatella treeneihin menoa.
Noh, onneksi meillä nuo tytöt vaan tulee lähemmäs lämmittämään, kun emäntä makoilee peiton alla köhimässä. Tätä arvostin vielä enemmän silloin, kun asuin kerrostalossa yksin kolmen Dobermannin kanssa. Silloin kipeänä oleminen oli oikeasti hankalaa, mutta hyvin ne silloin sen onneksi kesti. Hihnakäytös alkoi toki olla ulkona jo hiukan villiä viikon toimettomuuden jäljiltä, mutta muuten sisällä oltiin rauhassa ja hiljaa. Nyt kolmikosta on enää jäljellä yksi, mutta onneksi sekään ei ole vanhemmiten muuttunut yhtään hankalammaksi. Nythän meillä toki on iso aidattu piha, mihin koirat voi laskea juoksemaan, mutta eihän ne siellä samalla tavalla touhua jos ei itse jaksa olla mukana.
Mistä tämä sitten taas tuli mieleen. Noh, sairaana ollessa on ollut aikaa myös surffailla netissä ja foorumilta löytyy noita Apulan ilmoituksia kopioituna. Useammassa ilmoituksessa on teksti "tyypillinen Dobermanni" ja jos tuo lausahdus yhdistettynä hermoheikon elukan kuvaukseen pitäisi oikeasti paikkaansa, ei kyllä tässä talossa olisi yhden yhtä Dobermannia.. Ja valitettava tosiasia on, että monella ei ehkä ole kokemusta paremmasta.
Muistan ikuisesti erään kasvatinomistajani ensi vierailun luokseni. Oltuaan hetken meillä, tuli pieni hiljainen hetki ja kysyin mitä hän mielessään mietti. Vastaus yllätti osaltaan minut, sillä se oli "Nokun se on niin rauhallinen?". Bria oli siis tuttuun tapaansa tervehtinyt vieraan, touhunnut hetken ja kun mitään ei tapahtunut, niin pisti sohvan nurkkaan maate. Tämän kasvatinomistajan aiemmat kokemukset dobberista ei olleet niin rauhallisesta yksilöstä. Hän oli nähnyt vain kotonaan sähläävää ja rauhoittumaan kykenemätöntä yksilöä. Ja silti hän oli tullut meille katsomaan josko Dobermanni olisi hänen rotunsa. Kovin moni sitä ei olisi tehnyt. Ennakkoluulot juurtuvat meihin ihmisiin todella voimakkaasti ja harva negatiivisen kuvan saanut ottaa asiakseen selvittää onko kaikki todella sellaisia.
Meillä on olemassa valitettavasti sellaisia "kasvattajia", joille koiran hyvä hermorakenne on täysin tuntematonta. He pitävät hermojen puutetta pelkkänä hektisyytenä ja vilkkautena. Ja myyvät tätä ajatusta eteenpäin kasvattiensa mukana, mikä kauhistuttaa minua valtavasti. On meillä toki hyviäkin kasvattajia, jotka tajuavat koiriensa puutteet ja osaavat arvostaa niitä hyviä ominaisuuksia. Eikä tuo kotona makoilu tietenkään saa olla ainoa kriteeri, pitäähän sen koiran toki syttyä heti kun sille se mahdollisuus annetaan ja toimia palveluskoirana. Mutta niin kauan kun meillä ei ole käsissämme tarhakoiraksi kykenevä rotu, jonka voi sysätä silmistä ulos ja ottaa esille vain kun sitä tarvitsee, on kotikäyttäytymisen kuljettava käsikädessä muiden ominaisuuksien mukana.
Itse uskon ja toivon että meillä on mahdollista yhdistää kaikki se yhteen ja samaan yksilöön. Hyvä palveluskoira, joka on myös hyvä kotikoira. Koska itsellä ainakin koirat elävät elämästään suurimman osan kotona normaalia perhe-elämää, niin jos niiden kanssa elämä siellä olisi hankalaa, ei hyvätkään ominaisuudet treenikentällä sitä korvaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti