Tässä herättelen tätäkin blogia henkiin pidemmän tauon jälkeen. Olen päivittänyt nyt ahkerasti laatikossa olevan F-pentueeni kuulumisia heidän omaan blogiinsa, mutta koska nyt mielessä olevat ajatukset ei varsinaisesti kuulu sinne, niin suollan ne nyt tänne jo olemassa olevaan vanhaan blogiini.
Miksi ihmeessä ihmiset kasvattavat?? Itselleni se on jotenkin aina ollut luontevaa. Koen, että visiot mitä rodusta itselläni on, on sellaisia joita osa ihmisistä arvostaa ja heille soisin sellaisen koiran saavani. No todellisuudessa koen ehkä helpoimmaksi rakentaa itse itselleni uuden harrastuskoiran ja sivutuotteena nyt sitten tulee pentuja, joista joskus jää käteen jotain ja useimmiten se oma koira tulisi paljon halvemmaksi ostaa jostain muualta.
No nyt kun on sitten tällaisia kasvattamisen varjopuoli-päiviä, jolloin sitä valvoo pentulaatikossa epämukavassa asennossa peläten jonkun pennun kohdalla sitä pahinta, niin tulee pakostikin mieleen kysyä itseltään onko tämä sen arvoista.. Viime viikkoihin on mahtunut paljon huolta, surua ja epätoivoakin koirarintamalla. Eräs kasvattini on loukkaantunut niin, että koska leikkauksen onnistuminen on epävarmaa eikä takeita tulevasta ole, niin omistajat ovat päätymässä siihen kaikkein rankimpaan päätökseen. Eniten olen pahoillani heidän puolestaan, että he menettävät heille mieluisan koiran ennenaikojaan. Pahoillani olen siitä siltikin, että mitään en asialle olisi voinut tehdä toisin, eikä ongelma suoranaisesti ole edes perinnöllinen. Toisaalta olen iloinen siitä, että olen onnistunut kasvattamaan luonteellisesti sellaisen koiran, josta aidosti pidetään ja jonka kuulumiset kuulen alusta loppuun saakka - niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt sitten laatikossa on myös kipeä pentu ja vaikka sillä on ikää vasta 6vrk, niin se on koskettanut minua jo niin, että itkun partaalla sitä aamulla seurasin lopettamisen uhka mielessäni. On vaikea iloita siitä, että laatikossa kasvaa mahdollinen tuleva harrastuskoirani, kun tiedän, että jollekin toiselle joudun ehkä sanomaan ettei pentua riitä meiltä jos pahin toteutuu. Olisi niin paljon helpompaa odottaa kotona, katsella kauniita kuvia tai vaikka kuulla ikäviä tarinoita, kun ne ei samalla tavalla kuitenkaan kosketa itseä ennenkuin pentu on konkreettisesti siinä itsellä. Koska tätä kasvattamiseen kuuluu, niitä iloja, mutta myös suruja. Vaikeita päätöksiä, isoja laskuja ja hitonmoista stressiä.
E-pentueeni on tähän astisista pentueista ainoa, jossa ei varsinaisia vastoinkäymisiä ole tullut. Pentuejakauma oli ihmeellisen narttuvoittoinen, emä synnytti itse, tasaisen pentueen jota on hoitanut mallikkaasti. Toki tuo pentue nyt on syntynyt ja kasvanut nartun omistajan luona, joten onnellinen olen todella, että se hänelle sattui. Olisi ollut kauhea seurata sivusta jos toinen joutuisi vahtimaan puolestani kasvattieni selviytymistaistelua ilman että voisin kaikessa olla auttamassa. Vielä toki on myymättä muutama pentu, joista poden stressiä, mutta koetan uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä siltäkin osalta. Jos olen saanut aikaisemmin myytyä saman määrän urospentuja, niin luulisi narttujen olevan vähän helpompia..
Mutta siis, stressiä riittää ja silti tätä tekee. Sitä tekee, kun saa niitä kasvattien omistajien kiitoksia, kun kasvatit pärjää ja osoittautuu omille ihmisilleen sopiviksi. Sitä tekee, kun aina vuosien tauon aikana sitä unohtuu miten stressaavaa ja ahdistavaa joskus on seurata elinkamppailua pentulaatikon laidalta. Sitä tekee, kun ei ole mitään hienompaa kuin elää ja harrastaa oman kasvattinsa kanssa. Omiin käsiin syntynyt ja niihin jonain päivänä kuoleva.
