sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Luonnetestistä

Tänään luonnetestissä kävi uros viimeisimmästä pentueestani. Valitettavasti en itse paikalle ehtinyt, sillä paikka saatiin varasijalta äkkilähtönä, mutta onneksi videota on luvassa, joten pelkkiin pisteisiin tai selostuksiin ei tarvitse tyytyä.

Olen itse käynyt seuraamassa useampaa testiä, testauttanut omia koiriani ja verrannut testin kulkua ja pisteitä omaan näkemykseeni kasvateistani ja tällä hetkellä arvostukseni luonnetestiä kohtaan on laskenut entisestään. Sitten jotkut heti ajattelee että on tullut huonoja pisteitä, niin olen pettynyt niihin. Ei suinkaan! Kyse ei ole pisteistä (tai noh, on se niistäkin), vaan siitä mitä luonnetesti oikeastaan kertoo koiran luonteesta? Ei muuten kerro oikein mitään.. No toki näkemällä testin ja tekemällä omat arviot koiran käytöksestä testissä voi päätellä jotain koiran ominaisuuksista, mutta käytännössä sillä ei mitata juuri mitään harrastamisessa tarvittavia asioita. Toisaalta, huonompikin koira voi saada testissä hyvät pisteet ja hyvä koira huonot pisteet. Tähän voi vaikuttaa päivä, tuomarit ja omistajakin. On tiedossa että jotkut ihmiset treenaavat luonnetestiin vain saavuttaakseen hyvät pisteet koiralleen. Toiset arvostelevat etenkin negatiivisessa sävyssä pisteiden valossa koiria oman makumieltymyksensä mukaan ja kolmas jalostaa pelkillä luonnetestipisteillä. Ja sitten on meitä, joille luonnetestillä ei ole mitään merkitystä. Onhan se toki kiva asia että on erilaisia luonnetta kuvaavia testejä suoritettuna ja aina ne nyt tyhjää paremmat ovat tietenkin! Mutta meillä on olemassa jo parempikin luonnetta kuvaava testi (MH) ja dobermanneille suoraan räätälöity jalostuskelpoisuustestikin (ZTP), joissa tarkastellaan ominaisuuksia jo vähän enemmän.

Itse haluan uskoa että testaamalla, tutkimalla, näkemällä ja kokemalla vasta oppii koiran todellisen luonteen. Harrastamalla ja menemällä koiran kanssa paikasta toiseen. Itse nautin siitä että pääsen seuraamaan kasvattejani harrastuksien puitteissa ja mielellään myös kotioloissakin. Luonnetesti ei silloin vaikuta ajatuksiini koirasta sen enempää, sillä koen normaalielämän ja harrastusominaisuuksien kertovan minulle jo huomattavasti enemmän siitä mitä jalostuksellisesti ja myös koulutuksellisestikin koiraan on saatu.

Viimeisimmät kaksi luonnetestattua kasvattiani ovat molemmat nuoria uroksia, joiden treenejä ja elämää olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä enemmänkin. Nämä kaksi urosta, ovat aktiivisilla harrastavilla ihmisillä, luonteellisesti täysin yö ja päivä keskenään. Luonnetestin valossa toinen näistä uroksista vaikuttaa oikein potentiaaliselta ja toimintakykyiseltä koiralta, pisteet ovat korkeat. Toinen puolestaan keskiverto dobermannin pisteet, ei niin kummoiset millään osa-alueella. Kuitenkin normaalielämässä näistä tämä matalammat pisteet saanut uros on se itsevarma ja tasapainoinen, ehkä hieman dieseltyyppinen, mutta hyvin varma koira. Tämä toinen, paperilla kovin hienolle vaikuttava uros, on ohjaajaansa täysin tukeutuva, erittäin ohjattava uros, jolla yksin toimiessa itsevarmuus rakoilee. Siihen itse kaipaisin selvästi enemmän itsevarmuutta ja henkistä vahvuutta ja tasapainoisuutta. Omistajat toki molemmissa tapauksissa tietävät ja tuntevat koiriensa vahvuudet ja heikkoudet, onneksi varsin realistisessa mielessä, mutta ulkopuoliselle toki asiat näyttävät erilaiselle. Tärkeintä on koettaa riisua ne vaaleanpunaiset lasit ja nähdä koiransa todelliset piirteet. Täydellistä koiraa meillä ei olekkaan, on olemassa erilaisia, erityyppisiä koiria ja niistä täytyy löytää aina se itselle sopivin luonne. Siihen ei yleensä auta mitkään tulokset, mutta niitäkin tarvitaan, sillä niiden myötä omistaja oppii uusia juttuja koirastaan ja voi ne tarvittaessa sitten kertoa muille, jotka jalostukseen miettivät joko kyseistä yksilöä tai jotain sen lähisukulaista.

Tämä tälläisenä avautumisena luonnetestistä. Itse toivoisin ettei kukaan koskaan tekisi päätöstä jalostukseen käyttämisestä (tai pennun ostamisesta) pelkkien luonnetestipisteiden valossa. Ne pisteet ei todellakaan kerro mitään itse testistä, meillä on niiiiiiiin erilaisia näkemyksiä tuomareilla, että äkkinäistä hirvittää. Samanlaisella suorituksella voisi yhtenä päivänä saada toisilta tuomareilta aivan eri pisteet, kuin seuraavana päivänä joltain toisilta tuomareilta. Valitettavasti toki jotkut kasvattajat käyttävät tätä perustelua sitten myös selittelemään huonoja pisteitä. Itse sanoisin, että jos koiralla ei ole mitään muuta näyttöä luonteesta ja surkeat luonnetestipisteet, niin ei se ole silloin jalostusmateriaalia. Hankkii ensin jotain todistetta luonteesta muualta, on se sitten harrastusrintamalta tai vaikka MH:sta ja sitten miettii asiaa uudestaan, mutta pelkän luonnetestin valossa ei jalostusta pidä / voi / saa tehdä.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Yhteistyöstä

Tässä vuosien saatossa on tullut nähtyä jos jonkin moista yhteistyötä, niin hyvää kuin huonoakin.

Kasvatukseni alkoi vuonna 2003 yhteistyöpentueella toisen kasvattajan kanssa. Tämä yhteistyö alkoi ystävyydestä ja sellaisena se on jatkunut nyt vuosien jälkeenkin. Pentue syntyi minun vastuulleni, mutta se tuli toisen kasvattajan nartulle ja hänen kotonaan, mikä osaltaan oli suhteellisen pehmeä lasku kasvattamisen arkeen. Vastineeksi sain itselleni hyvän pohjan kasvatukselle ja tuen ja turvan kaikkeen kasvattamiseen liittyvien kiemuroiden setvimiseen.

Toisessa pentueessani vuokrasin nartun toiselta ystävältäni, silloin toki pennut syntyivät ja kasvoivat kotonani, mutta yhtälailla yhteistyön ansiosta pentue tuolloinkin näki päivänvalon. Omalla tavallaan yhteistyöksi lasken myös kolmannen pentueeni, jossa pennut tulivat sijoitusnartulleni, mutta nekin pitkälti yhteistyössä nartun kodin kanssa. Vasta neljäs pentue syntyi täysin omalle nartulleni, omassa kotona, ilman ulkopuolisia apuja - ellei apukätilöitä tai astutusreissulle osallistunutta pennunodottajaa lasketa mukaan. Tuolloinkin tukena on aina ollut ystäviä ja apuja, joiden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Yksin tätä kaikkea en olisi koskaan tehnyt tai saanut aikaiseksi.

Olen myös ollut onnekas sen suhteen, että olen antanut omia narttujani jalostuslainaan toisille kasvattajille. Olen toki näissäkin tilanteissa kantanut oman vastuuni nartun jalostuskäytöstä (eli olen kokenut nartun olevan sen veroinen että sitä kannattaa jalostukseen käyttää, ollut mukana uroksen valinnassa jne.). Synnytyksissä olen ollut mukana, mikäli se vain mahdollista on ollut ja tietenkin seurannut pentujen elämää vielä pentulaatikkovaiheen jälkeenkin. Vastuun pentueesta on kuitenkin kantanut toinen ihminen ja itselleni on jäänyt se "helppo" osuus. Nauttia pennuista varakasviksen ominaisuudessa. :)

Jokaisen näiden tapauksen taustalla on kuitenkin se, että yhteistyö on lähtenyt samanlaisesta ajatusmaailmasta, samanlaisista toimintatavoista ja mikä tärkeintä - luottamuksesta. Koenkin siltä osin olevani onnekas, sillä ympärilläni on ihmisiä joita arvostan ja joihin voin luottaa. Ystäviä.

Tämä kaikki tulee esille ja mieleen nyt, kun kesällä kasvatukseni alkamisesta tulee täyteen 10 vuotta. Ja kuin kruunatakseen sitä, yhdistys myönsi minulle hopeisen ansiomerkin ansiokkaasta kasvatustyöstä. Ilman Ystäviä ja Yhteistyötä, ei tätäkään olisi. Kiitos siis teille <3


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Ulkomaantuonti vs. kotimainen

Tässä sairastaessa on ollut aikaa lueskella foorumeita ja ihmetellä ihmisten uskomuksia liittyen nyt vaikka pennun hankintaan. Se mikä suhteellisen säännöllisesti toistuu, on ajatus siitä että ulkomailla olisi jotenkin erilaista tai jopa parempaa kuin meillä täällä Suomessa. Ajatus "uudesta verestä" on iskostuneena ihmisten mieliin, vaikka todellisuus on kaikkea muuta. Nykypäivänä rajoista riippumatta sukutauluissa komeilevat samat koirat, sillä suurin osa suomenkin kasvatuksesta tehdään tuontikoirilla tai tuontivanhemmista olevilla koirilla. Eli se siitä ajatuksesta sitten.

Toinen mitä ulkomaantuonneissa karsastan, on ajatus siitä että aloitteleva ihminen, jolla ei selvästi rodusta ole kunnollista käsitystä, kuvittelee saavansa ulkomailta tänne Suomen perukoille hyvän pennun ilman suhteita. Kun aina siihen ei pysty hyvillä suhteillakaan! Meillä Suomessakin kasvattajat useimmiten tarkastavat ostajan taustat, kuulostelevat millainen tyyppi on kyseessä ja jututtavat etukäteen ennen myyntipäätöksen tekemistä. Tai ainakin hyvät kasvattajat tekevät niin. Ulkomailta käsin on paljon hankalampi tarkistella kenenkään taustoja, joten miksi kukaan myisi ainakaan pentueen parhainta pentua ulkomaille tietämättä millaiselle ihmiselle pentu menee, tai tuleeko se koskaan missään esille? Meiltä Suomesta on pitkä matka lähteä maailmalle näyttelyihin tai kokeisiin. Luomuversiolla kilpaileminen toki onnistuu Suomestakin, mutta typistetyillä alkavat portit sulkeutua suuntaan jos toiseen, joten varsinkin typistetyn ostaja ostaa itselleen lähinnä kotikoiran.

Niin ja ne tulokset.. Meillä Suomessa ollaan totuttu liian hyvään siinä että kasvattajat ovat rehellisiä koiriensa tuloksista, sillä onhan suurin osa tuloksista nykypäivänä tarkistettavissa muutamalla klikkauksella esimerkiksi KoiraNetistä. No entäs ulkomailla sitten? Varsinkin käyttötuloksissa on tietyissä maissa enemmän sääntö kuin poikkeus, että koirille ostetaan tulokset. On meillä toki Suomessakin ollut kasvattajia jotka lähettävät koiransa ulkomaille tekemään tuloksia, mutta siinäkin jipponsa missä maassa tulokset tehdään. Pohjoismaiset tulokset pitävät useimmiten paikkaansa, mutta idän suunnassa ei taida kukaan olla kilpaillut - oikeasti siis.

Mistä siis pennunostaja voi tietää mikä on totta ja mikä ei? No ei sitä oikein pystykään ilman kokemusta ja mielummin jotain kokeneempaa ihmistä apuna. Sen takia itse suosittelenkin vakavasti miettimään ensimmäisen pennun hankintaa kotimaasta, niin että pääsee paremmin tutustumaan kasvattajaan, koiriin, saa apua treeneihin (monet kasvattajat auttavat kasvatinomistajia treenien suhteen nykypäivänä, järkkäävät leirejä jne.) ja onhan kasvattaja muutenkin tukena ja turvana pennun kasvuvaiheen aikana. Sitten kun kokemusta on kertynyt vähän enemmän, on parempaa ymmärrystä sukutauluista ja tulosten oikeellisuudesta, voi ajatella että lähteekin hakemaan pentua rajojen ulkopuolelta. Jos nyt sitten enää sieltä pentua halajaa.. ;)

No tokihan täytyy loppuun mainita, että on ulkomailla hyviäkin yhdistelmiä. Itse metsästin tässä lähemmäs kahden vuoden ajan itselleni ja ystävälleni pentua, tulevaisuuden jalostuskoiraa. Lopulta päädyimme yhdistelmään Virosta, sukutaulun ja vanhempien perusteella. Toki tätä asiaa helpotti, että kasvattaja oli minulle jo tuttu entuudestaan, sekä tunsin pentueen sukutaulun koirista useampia. Pentueen kotimaalla ei sinänsä ollut väliä, mutta tokihan päätöstä helpotti suunnattomasti se, että pystyin luottamaan kasvattajaan kaikessa, sillä tiesin että olemme asiassa samalla aaltopituudella. Sekin kannattaa ottaa huomioon pentua valittaessa. Kasvattajan kanssa samalla aaltopituudella olemisella on uskomattoman iso vaikutus. Vaikka kasvattajan kanssa ei tarvitse ruveta parhaiksi kavereiksi, on paljon mukavampaa mikäli juttu luistaa ja toinen ajattelee asioista samalla tavalla. Hyvälle kasvattajalle voi silloin sanoa niin hyvät kuin huonotkin jutut liittyen pennun tulevaan elämään. Parhaimmassa tapauksessa kasvattajasta tulee hyvä ystäväsi pitkälle tulevaisuuteen asti. :)

torstai 7. maaliskuuta 2013

Sairasvuoteen pohjalta

Näin muutaman päivän sairastaneena sitä osaa oikeasti arvostaa koiria, joiden pää ei leviä siihen että niitä ei jaksa joka päivä aktivoida niinkuin haluaisi. On se este sitten kova pakkanen tai niinkuin tässä tapauksessa omistajan sairastaminen, niin yhtälailla, kyllä hyvän hermorakenteen omaava koira pitäisi kestää levossa ilman että kotona alkaa olla piipitystä tai muita sijaiskäyttäytymisiä. Tottahan toki perustarpeilleen pitää päästä, mutta ainakin itselleni on ollut ihan riittävä ponnistus raahautua hetkeksi ulos seisomaan, sen sijaan että olisin jaksanut edes ajatella treeneihin menoa.

Noh, onneksi meillä nuo tytöt vaan tulee lähemmäs lämmittämään, kun emäntä makoilee peiton alla köhimässä. Tätä arvostin vielä enemmän silloin, kun asuin kerrostalossa yksin kolmen Dobermannin kanssa. Silloin kipeänä oleminen oli oikeasti hankalaa, mutta hyvin ne silloin sen onneksi kesti. Hihnakäytös alkoi toki olla ulkona jo hiukan villiä viikon toimettomuuden jäljiltä, mutta muuten sisällä oltiin rauhassa ja hiljaa. Nyt kolmikosta on enää jäljellä yksi, mutta onneksi sekään ei ole vanhemmiten muuttunut yhtään hankalammaksi. Nythän meillä toki on iso aidattu piha, mihin koirat voi laskea juoksemaan, mutta eihän ne siellä samalla tavalla touhua jos ei itse jaksa olla mukana.

Mistä tämä sitten taas tuli mieleen. Noh, sairaana ollessa on ollut aikaa myös surffailla netissä ja foorumilta löytyy noita Apulan ilmoituksia kopioituna. Useammassa ilmoituksessa on teksti "tyypillinen Dobermanni" ja jos tuo lausahdus yhdistettynä hermoheikon elukan kuvaukseen pitäisi oikeasti paikkaansa, ei kyllä tässä talossa olisi yhden yhtä Dobermannia.. Ja valitettava tosiasia on, että monella ei ehkä ole kokemusta paremmasta.

Muistan ikuisesti erään kasvatinomistajani ensi vierailun luokseni. Oltuaan hetken meillä, tuli pieni hiljainen hetki ja kysyin mitä hän mielessään mietti. Vastaus yllätti osaltaan minut, sillä se oli "Nokun se on niin rauhallinen?". Bria oli siis tuttuun tapaansa tervehtinyt vieraan, touhunnut hetken ja kun mitään ei tapahtunut, niin pisti sohvan nurkkaan maate. Tämän kasvatinomistajan aiemmat kokemukset dobberista ei olleet niin rauhallisesta yksilöstä. Hän oli nähnyt vain kotonaan sähläävää ja rauhoittumaan kykenemätöntä yksilöä. Ja silti hän oli tullut meille katsomaan josko Dobermanni olisi hänen rotunsa. Kovin moni sitä ei olisi tehnyt. Ennakkoluulot juurtuvat meihin ihmisiin todella voimakkaasti ja harva negatiivisen kuvan saanut ottaa asiakseen selvittää onko kaikki todella sellaisia.

Meillä on olemassa valitettavasti sellaisia "kasvattajia", joille koiran hyvä hermorakenne on täysin tuntematonta. He pitävät hermojen puutetta pelkkänä hektisyytenä ja vilkkautena. Ja myyvät tätä ajatusta eteenpäin kasvattiensa mukana, mikä kauhistuttaa minua valtavasti. On meillä toki hyviäkin kasvattajia, jotka tajuavat koiriensa puutteet ja osaavat arvostaa niitä hyviä ominaisuuksia. Eikä tuo kotona makoilu tietenkään saa olla ainoa kriteeri, pitäähän sen koiran toki syttyä heti kun sille se mahdollisuus annetaan ja toimia palveluskoirana. Mutta niin kauan kun meillä ei ole käsissämme tarhakoiraksi kykenevä rotu, jonka voi sysätä silmistä ulos ja ottaa esille vain kun sitä tarvitsee, on kotikäyttäytymisen kuljettava käsikädessä muiden ominaisuuksien mukana.

Itse uskon ja toivon että meillä on mahdollista yhdistää kaikki se yhteen ja samaan yksilöön. Hyvä palveluskoira, joka on myös hyvä kotikoira. Koska itsellä ainakin koirat elävät elämästään suurimman osan kotona normaalia perhe-elämää, niin jos niiden kanssa elämä siellä olisi hankalaa, ei hyvätkään ominaisuudet treenikentällä sitä korvaisi.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Nartun merkitys kasvattamisessa

Tässä viime aikoina pinnalla on ollut ajatus siitä, miten tärkeää kasvattajalle on löytää itselleen hyvä narttulinja, ei vain luonteellisesti ja suvullisesti, vaan myös jalostuksen näkökannalta. Meillä on olemassa todella hienoja narttuja / linjoja, joiden jalostaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä ne eivät sukupolvesta toiseen tule helposti tiineeksi tai tekevät pieniä pentueita. Tai mikä pahempaa, niiden emonvaistot eivät ole enää sitä mitä niiden pitäisi olla ja synnytykset eivät suju luonnollisesti. Polttoheikkoudet synnytyksessä aiheuttavat helposti keisarinleikkauksen ja sitä myöten huomattavasti hankalamman alun pentujen elämälle.

Onneni oli saada B-pentueeni emäksi jalostuslainaan narttu, joka oli sekä täydellinen synnyttäjä, että myös luontainen emä pennuille. Maitoa tuli yli äyräiden ja nartun käytös äärimmäisen rauhallista ja rentoa. Tuolloin toki aloittelevana kasvattajana en vielä osannut arvostaa tuota narttua niin paljon kuin mitä nykyisin arvostan. Silloin tukenani ollut kokeneempi kasvattaja kyllä kehui minulle miten hyvin narttu synnytyksen ja pennut hoiti, mutta itse olin vain pöllämystynyt urosvoittoisesta jakaumasta, joten nautinto hyvin hoituneesta pentueesta jäi vähäiseksi. :)

Nyt vuosia myöhemmin, kun olen seurannut useampia synnytyksiä, alan vihdoin tajuta miten kallisarvoista kasvattajalle on, jos narttu hoitaa synnytyksen ja pennut pitkälti luontaisesti ja yksin. Kasvattajalle jää osaksi vain seurata pentujen tilannetta sivusta ja huolehtia ensialkuun nartun tarpeista. Ylitsevuotava maitobaari ja pennuista huolehtiva emä, takaavat pienille pennuille hyvät lähtökohdat elämään. Kasvattaja ehtii kyllä tehdä oman osansa pentujen suhteen kun pennut alkavat siirtyä kiinteälle ruualle ja emä keskittyy huolehtimaan pennuista muuten kuin ruokabaarin ominaisuudessa.

Tuon pentueen emän tytär on osoittanut periytyvyyden merkityksen myös tässäkin osa-alueessa. On aivan uskomattoman hienoa nähdä niin paljon samankaltaisuutta äidin ja tyttären toiminnassa, niin synnytyksen kuin pentujen hoidonkin suhteen. Nyt viimeisimmän pentueen kohdalla osasinkin jo paremmin noita ominaisuuksia arvostaa.

Kuitenkin mietin myös tätä osa-aluetta etsiessäni tulevaisuuden jalostusmateriaalia itselleni narttupennun muodossa. Hankittaessa pentua oman kasvatuksen ulkopuolelta, on tärkeää voida luottaa kasvattajan näkemykseen oman narttulinjansa vahvuuksista ja heikkouksista, myös pentujen hoidon kannalta. Onnekseni on olemassa paljon kasvattajia jotka tiedostavat tämän osa-alueen tärkeyden, mutta myös niitä jotka joko eivät tiedä paremmasta, tai eivät yksinkertaisesti välitä.

Ehkä olen siltä osin onnellisessa asemassa, että olen saanut etuoikeuden hyviin narttuihin. Tokihan kaikissa on puutteensa, mutta synnytyksen osalta olen kyllä ollut tyytyväinen jokaiseen neljän pentueeni emään. Toivottavasti tulevaisuudessa voin sanoa edelleen samaa, sillä itselleni tälle on kasvanut entistä isompi merkitys. :)

Blogin ajatus

Sain kimmokkeen tähän blogiin ystävältäni, jolle pohdiskelin ajatusta kirjoitella kotisivuilleni erilaisia mietteitä ja ajatuksia liittyen koirien kasvatukseen, niin hänen mielestään tämä kannattaisi tehdä ehdottomasti blogin muodossa.

Noh, tässä sitä ollaan. Tuskin kirjoittelen kovinkaan aktiivisesti. Yleensä ajatukset pyörivät päässäni muutaman viikon ennenkuin niitä on mahdollista kivuttomasti näppäimistölle suoltaa. Toisaalta voi olla, että vuosien patoumien jälkeen tekstiä tulee nopeasti ja paljonkin. Se jää nähtäväksi. Tervetuloa lukemaan jokatapauksessa :)