tag:blogger.com,1999:blog-17067973176752393242024-02-07T12:04:58.667+02:00Ajatuksia kasvattamisestaBlogin tarkoituksena on saada talteen ja esille erilaisia koirien kasvatukseen liittyviä asioita, mitkä milloinkin päässä pyörivät. Siis avautumisia kaikenlaisista pientä mieltä askarruttavista asioista :)Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.comBlogger11125tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-73395127444585637282017-01-06T16:25:00.001+02:002017-01-06T16:25:49.515+02:00Kasvattamisen motiivitTässä herättelen tätäkin blogia henkiin pidemmän tauon jälkeen. Olen päivittänyt nyt ahkerasti laatikossa olevan F-pentueeni kuulumisia heidän omaan blogiinsa, mutta koska nyt mielessä olevat ajatukset ei varsinaisesti kuulu sinne, niin suollan ne nyt tänne jo olemassa olevaan vanhaan blogiini.<br />
<br />
Miksi ihmeessä ihmiset kasvattavat?? Itselleni se on jotenkin aina ollut luontevaa. Koen, että visiot mitä rodusta itselläni on, on sellaisia joita osa ihmisistä arvostaa ja heille soisin sellaisen koiran saavani. No todellisuudessa koen ehkä helpoimmaksi rakentaa itse itselleni uuden harrastuskoiran ja sivutuotteena nyt sitten tulee pentuja, joista joskus jää käteen jotain ja useimmiten se oma koira tulisi paljon halvemmaksi ostaa jostain muualta.<br />
<br />
No nyt kun on sitten tällaisia kasvattamisen varjopuoli-päiviä, jolloin sitä valvoo pentulaatikossa epämukavassa asennossa peläten jonkun pennun kohdalla sitä pahinta, niin tulee pakostikin mieleen kysyä itseltään onko tämä sen arvoista.. Viime viikkoihin on mahtunut paljon huolta, surua ja epätoivoakin koirarintamalla. Eräs kasvattini on loukkaantunut niin, että koska leikkauksen onnistuminen on epävarmaa eikä takeita tulevasta ole, niin omistajat ovat päätymässä siihen kaikkein rankimpaan päätökseen. Eniten olen pahoillani heidän puolestaan, että he menettävät heille mieluisan koiran ennenaikojaan. Pahoillani olen siitä siltikin, että mitään en asialle olisi voinut tehdä toisin, eikä ongelma suoranaisesti ole edes perinnöllinen. Toisaalta olen iloinen siitä, että olen onnistunut kasvattamaan luonteellisesti sellaisen koiran, josta aidosti pidetään ja jonka kuulumiset kuulen alusta loppuun saakka - niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt sitten laatikossa on myös kipeä pentu ja vaikka sillä on ikää vasta 6vrk, niin se on koskettanut minua jo niin, että itkun partaalla sitä aamulla seurasin lopettamisen uhka mielessäni. On vaikea iloita siitä, että laatikossa kasvaa mahdollinen tuleva harrastuskoirani, kun tiedän, että jollekin toiselle joudun ehkä sanomaan ettei pentua riitä meiltä jos pahin toteutuu. Olisi niin paljon helpompaa odottaa kotona, katsella kauniita kuvia tai vaikka kuulla ikäviä tarinoita, kun ne ei samalla tavalla kuitenkaan kosketa itseä ennenkuin pentu on konkreettisesti siinä itsellä. Koska tätä kasvattamiseen kuuluu, niitä iloja, mutta myös suruja. Vaikeita päätöksiä, isoja laskuja ja hitonmoista stressiä.<br />
<br />
E-pentueeni on tähän astisista pentueista ainoa, jossa ei varsinaisia vastoinkäymisiä ole tullut. Pentuejakauma oli ihmeellisen narttuvoittoinen, emä synnytti itse, tasaisen pentueen jota on hoitanut mallikkaasti. Toki tuo pentue nyt on syntynyt ja kasvanut nartun omistajan luona, joten onnellinen olen todella, että se hänelle sattui. Olisi ollut kauhea seurata sivusta jos toinen joutuisi vahtimaan puolestani kasvattieni selviytymistaistelua ilman että voisin kaikessa olla auttamassa. Vielä toki on myymättä muutama pentu, joista poden stressiä, mutta koetan uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä siltäkin osalta. Jos olen saanut aikaisemmin myytyä saman määrän urospentuja, niin luulisi narttujen olevan vähän helpompia..<br />
<br />
Mutta siis, stressiä riittää ja silti tätä tekee. Sitä tekee, kun saa niitä kasvattien omistajien kiitoksia, kun kasvatit pärjää ja osoittautuu omille ihmisilleen sopiviksi. Sitä tekee, kun aina vuosien tauon aikana sitä unohtuu miten stressaavaa ja ahdistavaa joskus on seurata elinkamppailua pentulaatikon laidalta. Sitä tekee, kun ei ole mitään hienompaa kuin elää ja harrastaa oman kasvattinsa kanssa. Omiin käsiin syntynyt ja niihin jonain päivänä kuoleva.Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-61320320150003326932015-02-01T09:28:00.000+02:002015-02-01T09:28:40.598+02:00Kasvattamisen vaikeudestaNäin hiljaisena sunnuntaiaamuna on hetki aikaa pohtia kasvattamista kahvikupillisen äärestä. Oma pentuetahtini menee tällä hetkellä kasvattamisen sijasta enemmin kategoriaan "pentujen teettäminen satunnaisesti". Varsinainen kasvattaminen vaatisi enemmän pentueita, monessa polvessa omia kasvatteja, niin että oikeasti näkisi mihin suuntaan kasvattaja omalta osaltaan rotua on viemässä. Monet visiotkaan eivät auta, jos pentuja tulee vuosien väleillä tai niinkuin omassa tapauksessani - nyt jo neljän vuoden välein.<br />
<br />
Niin, siis uusi pentue on taas suunnitteilla. Sitä, toteutuuko tämä nyt lopulta kuitenkaan täysin, ei voi vielä tietää. Nartun tutkiminen sydämen osalta on vielä edessä ja senkin jälkeen astutuksen täytyy onnistua ja pentujakin täytyy syntyä elävänä. Huonoa tuuria voi olla niin monessa kohtaa, että olen jo alkanut miettiä uskallanko pentuetta julkaistakaan ennenkuin tiedän onko mitään tulossa vai ei.. Kamalampaa hetkeä ei ole, kuin ilmoittaa ihmiselle, joka on kenties jo pidemmän aikaa pentua odottanut, että nyt niitä ei sitten tulekaan tai että pennut syntyivätkin kuolleena. Sellaisina hetkinä sitä miettii, että miksi tätä oikein edes haluaa tehdä vapaaehtoisesti.<br />
<br />
Miksi sitten haluan? Ensisijaisesti tarve kumpuaa halusta saada oma kasvatti kotiin. Pentu, josta tiedän taustoista ja elämästä kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Pentu, joka on kolahtanut toivottavasti jo ensi hetkistä alkaen. Olen toki etsinyt pentua myös muilta kasvattajilta, itseasiassa jo vuosien ajan. Harvassa vain ovat sellaiset yhdistelmät, mitkä kolahtavat ensin sukutaulullisesti, yksilöinä ja vielä lopulta myös kasvattajan osalta. Niistä pennun saaminen voi olla hankalaa. Helpompi siis tehdä oma pentue - tai niinhän sitä luulisi..<br />
<br />
Lähtökohtana on tietysti se terve ja luonteeltaan sopiva narttu. Noh, sen suhteen joutuu joskus tekemään jo kompromisseja, koska täydellisiä ei ole olemassakaan. Sille nartulle löydetään sitten sopiva uros, joka on terveeksi tutkittu, luonteellisesti sopiva ja mielellään kisannutkin. Iältään ehkä vähän vanhempi ja sukutaulultaan mielenkiintoinen ja yhdistelmänä rotua eteenpäin vievä. Sijainti toki saisi olla sellainen, että astutus voidaan tehdä luomuna, koska tiinehtyminen on silloin paljon todennäköisempää. Nämä urokset listataan ja niistä aletaan karsia eri kriteerein pois vaihtoehtoja. Niin, jos sille listalle siis ylipäätänsä ylsi yhtään urosta.<br />
<br />
Näissä pohdinnoissa usein auttaa keskustelu toisten kasvattajien tai pidemmän linjan rotuharrastajien kanssa. Toki jokaisella on omat suosikkinsa sukutauluista ja toisen suosikki onkin toisen inhokki. Keskustelemalla kuitenkin tulee usein esiin vaihtoehtoja ja niitä miettimällä voi ehkä helpommin hahmottaa omat painotuksensa asioihin. Toiset meistä painottavat sukutaulua ja ehkä sen kustannuksella ovat valmiit tinkimään luonteista. Vain pohtimalla asiaa tarkkaan ja miettimällä eri kanteilta, voi löytyä se oma painotus. Ja tokihan mahdollisuudetkin ovat meillä eri luokkaa. Oma elämäntilanteeni pienten kaksosten äitinä, pitää huolen siitä, että urosta ei lähdetä etsimään mistään kovin kaukaa. Sen sijaan yksinelävälle ihmiselle voi olla itsestään selvyys, että Saksaan tai vastaavaan maahan lähdetään astutusreissulle. Jokaisella meillä on omat vaikutustekijämme valintoihin ja vaikka onkin helppoa kritisoida muiden valintoja, niin pitäisi muistaa että jokainen tekee päätöksensä oman tilanteensa mukaan parhaalla katsomallaan tavalla.<br />
<br />
Lopulta tullaan kuitenkin siihen, että urosvalinnan täytyy tuntua oikealle. Sen täytyy kolahtaa ja kasvattajan täytyy tuntea tekevänsä oikea valinta. Miten muuten voi seisoa pentueen takana ja myydä pentuja niitä kyseleville ihmisille? On painotus sitten yhdistelmässä mitä tahansa, on se osattava sanoa ääneen. Itselleni se tulee seuraavassa pentueessa olemaan harrastusominaisuudet. Terveyttä nyt en koskaan unohda, se kulkee itsestään selvyytenä taustalla, mutta tällä kertaa tulen tinkimään sukutaulun mielenkiintoisuudesta. Suurin prioriteetti on saada itselleni omiin kriteereihin sopiva harrastuskoira. Sillä siis mennään, aika näyttää onnistuttiinko :)Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-21377457954730173712014-03-19T08:34:00.000+02:002014-03-19T08:35:04.391+02:00Terveystutkimuksista vol. 2Hämmentävää. Edellisen postaukseni jälkeen olen seuraillut keskustelua liittyen pevisa-ehdotukseen ja oikeastaan ainoa sana joka tilannetta kuvaa on juurikin hämmentävä. Ensinnäkin yllätyin miten suurta vastustusta ehdotus kerää ja toiseksi yllätyin osasta tahoista, jotka ehdotusta vastustavat..<br />
<br />
Mietitäänpä hetki syitä vastustaa ehdotusta. Noh, ensinnäkin joistakin vastustuksista paistaa läpi vastustus sydäntutkimuksia kohtaan. Sydäntutkimusten vastustaminen etenkin kasvattajana on toki poliittinen itsemurha, joten suoranaista kiukuttelua ei tällä saralla ole näkyvissä, on vain kommentteja miten urokset jäävät käyttämättä kun niiden omistajat eivät halua tai voi koiriaan tutkia. Geenipoli kapenee ja koko rotu ajetaan perikatoon. Jos kuitenkin ajatellaan asiaa järjellä, niin todellisuus on, että Keski-Euroopassakin uroksien omistajat alkavat olla entistä enemmän valveutuneita ja tutkituttavat koiransa. Pohjoismaissa sydäntutkimusta ajetaan pakolliseksi Suomen lisäksi Ruotsissa. Itse tutkimus maksaa Suomessa n. 200euroa ja euroopassa samaan hintaan saa koiran jo holteroitua (24h). Pentujen hintojen noustua pahimmillaan jopa 1500:aan euroon, on hämmentävää miten kasvattajilla ei muka olisi varaa tuota tutkimusta teettää. Riski toki on aina, että tulos ei ole puhdas ja pentue jää tekemättä. Toisaalta, tuo tutkimus ei sinänsä kerro muuta kuin että tutkimushetkellä koira on terve ja tämä onkin monen vastustajan suurin argumentti. Noh, koska kukaan ei voi mennä tulevaisuudesta sanomaan, olisikin mielestäni tärkeintä, että kasvattaja pystyy tekemään pentueensa parhaan tietämyksensä mukaan ja edes sillä hetkellä terveellä koiralla. Ajatella että olisit juuri saanut pennun kotiin muutamaa kuukautta aikaisemmin, kun kasvattaja soittaisi perään, että pentueen vanhemmista toisella on todettu perinnöllinen sydänvika. Vika, joka olisi tutkimalla voitu todeta ja joka olisi varmasti vaikuttanut ostopäätökseesi (tai kasvattajan jalostusvalintoihin). En itse ainakaan haluaisi olla kummassakaan päässä linjaa juuri sillä hetkellä.<br />
<br />
Noh, toki meillä on monella muita inhokkisairauksia, joita haluaa vastustaa sydäntä enemmän. Yksi sellainen on esimerkiksi polvet, missä ristisidevaivat näyttää selvästi kulkevan linjoissa. Sairaus mikä on koiralle todella kivulias ja vaikeuttaa elämistä pahasti. Toisaalta se on myös sairaus, mitä ei voi mitenkään tutkia ja vielä vähemmän kirjata tietokantoihin. Vaikka olisi kuinka hyvä ajatus saada tälläinen sairaus pevisaan kaikkien pennunostajien turvaksi, on sen toteuttaminen kuitenkin täysin mahdotonta. Valitettavasti. Jäänee siis kasvattajien vastuulle olla käyttämättä ristisidevammaista koiraa jalostukseen ja tämä onkin jo nähty ettei sekään kaikkia estä. Surullista mutta totta.<br />
<br />
Selkätutkimukset tuntuu olevan monella haaveissa saada pevisaan. Itse toivoisin tämän myös näkeväni jonain päivänä pakollisten tutkimusten listalla. Osa kasvattajista on jo aktivoitunut tutkimuksia tekemään, mutta osa tuntuu vastustavan näitä viimeiseen asti. Kertarysäyksenä kuitenkin sydämen ja selän saaminen pakolliseksi olisi varmasti aiheuttanut vieläkin suuremman huutomyrskyn. Jos jo sydäntutkimuksia vastustetaan rahan vuoksi, niin olisiko toinen mokoma lisää rahanmenetystä kasvattajalle saanut paremman vastaanoton. Ehkä tässäkin toivoisin, että ne kasvattajat jotka selkätutkimusta puoltavat, näyttäisivät ensin mallia omalla toiminnallaan tutkimalla omansa ja edellyttämällä tutkimuksen myös urokselta, ennen huutelua muille.<br />
<br />
Niin ja sitten ne lonkat. Koska kiukuttelu sydäntutkimuksesta ei näytä hyvältä kenenkään osalta, on suurin osa vastustajista keskittynyt meuhkaamaan juurikin lonkkien kiristynyttä raja-arvoa. Koska lonkkia ei pidetä Dobermannilla ongelmana, ajatellaan että tämän vuoksi lonkkiin ei tarvitse kiinnittää huomiota. Toisaalta tuo ajatusmaailma on täysin totta. Lonkat eivät todellakaan ole rodun suurimpien sairauksien listalla, suurin osa kuvatuista on A tai B lonkkaisia ja harvemmin C-lonkatkaan aiheuttavat koirille ongelmia. Toisaalta jos ajatellaan että tämän rajoituksen jälkeen C-lonkkaisen käyttö edellyttäisi kasvattajalta lähinnä perusteluita yhdistelmälleen (ts. poikkeusluvan anominen), on helppo ymmärtää kenen harmi tuo rajoitus <i>oikeasti</i> olisi. Niiden ketkä toistuvasti käyttävät (tai käyttäisivät siis) C-lonkkaisia yksilöitä ja useamman pentueen verran. Ehkä tälläisessäkin tilanteessa olisi hyvä käyttää se ainokainen mahdollisuus miettien vähän tarkemmin urosvalintaa, niin että jatkossa käytettävissä olisi niitä A tai B-lonkkaisia yksilöitä, joilla tälläistä rajoitusta ei olisi. Mutta ei, tämä on selvästi monelle suurin kauhistus, puolustellaan muiden sairauksien tärkeydellä ja unohdetaan se, ettei lonkkien rajoitus oikeasti poissulje mitään noista muiden sairauksien tärkeyksistä. Se lähinnä pakottaa kasvattajan miettimään vähän tarkemmin jalostusvalintojansa ja perustelemaan käyttämisensä ehkä muutenkin kuin ulkomuodollisin perustein.<br />
<br />
Tällä hetkellä tuntuukin siis aika ihmeelliselle tuo vastustus. Monelle selvästi periaatetasolla, vaikkei koskaan C-lonkkaista olisi edes käyttänyt jalostukseen, niin silti se mahdollisuus pitäisi säilyttää. Vaikea ymmärtää miten Ruotsissa selvitään tästä tilanteesta, heillä kun tuo raja on ollut B:ssä jo pidemmän aikaa..<br />
<br />
Noh, keskustelu jatkuu ja karavaani kulkee. Asian puolesta olevat (joita onneksi on) ovat ehkä hiljaisempia, mutta toivottavasti enemmistönä kokouksessa. Tärkeintä toki olisi saada pevisa voimaan, mutta tälläisenä periaatevastustuksena se tuntuu monelta unohtuvan. Ei nähdä metsää puilta, niin sanotusti.Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-8728554337831869132014-03-15T21:40:00.000+02:002014-03-19T08:35:13.797+02:00TerveystutkimuksistaTätä kirjoittaessa Dobermannien PEVISA (rekisteröintiä varten pakolliset terveystutkimukset) -ehdotus on julkaistu jäsenistölle ja tiedossa on varmasti mielenkiintoista keskustelua aina kevätkokoukseen asti. Dobermannien tilanne on ollut terveystutkimuksien suhteen hyvin surullinen viimeiset pari vuotta, sillä ilman PEVISAn olemassaoloa tälläkin hetkellä jalostaa on saanut ilman mitään terveystutkimuksia. On ollut vain kasvattajan vastuulla tehdä haluamansa tutkimukset. Loppukädessä toki pennunostaja valitsee yhdistelmänsä mistä ottaa, mutta kaikkien hienojen termien ja ilmoitustyylien viidakossa on hyvin hankala pysyä kärryillä mikä tarkoittaa mitäkin ja ymmärrettävästi on helppo sokeutua kasvattajien hienojen mainostusten perässä.<br />
<br />
Omalta osaltani terveystutkimukset on aina olleet itsestäänselvyys. En jotenkin näe tilannetta, että jättäisin tutkimatta tai vielä pahempaa, tutkisin mutta jättäisin julkaisematta ikävätkin tulokset. Ja pitkään uskoin naivisti että niin muutkin tekevät, mutta todellisuus on alkanut pikkuhiljaa hiipiä tajuntaani. Tässä viimeisien vuosien aikana olen törmännyt (puskaradion kautta tottakai) erilaisiin tilanteisiin, missä kasvattajien mainostuksissa "unohdetaan" mainita erilaisia terveydellisiä tai luonteellisia heikkouksia ja kieltämättä pistää mietityttämään että kenen etu moinen asia on?<br />
<br />
Nyt sitten esillä on ehdotus tutkittavista sairauksista. Ehkä suurin muutos entiseen on, että ehdotuksessa on mukana sydäntutkimus. Itselleni se ei tuota muutosta suuntaan eikä toiseen, omat yhdistelmäni olen sydämen osalta tutkinut ja omistuksessani olevan uroksenkin sydämen tutkitutin omasta tahdostani ennen jalostuspäätöksen tekemistä (näen vastuun yhtälailla uroksen omistajalla, kuin kasvattajalla / nartun omistajalla!). Toisaalta myös muutos lonkkien raja-arvoon ei tuota suurta ongelmaa monellekkaan, ehkä siinäkin ihmisten vastustus on enemmän periaatetasolla, kuin oikeasti konkreettisten ongelmien edessä. Kasvattajille jää kuitenkin aina mahdollisuus anoa poikkeuslupaa, jos ainokaisella nartulla nyt sattuisi olemaan C-lonkat ja sille sen yhden pentueen haluaa tehdä. Monen pentueen pennutus kuitenkin jää tälläisiltä nartuilta ja rodun parantumisen kannalta se lienee aina niin parempi.<br />
<br />
Pennunostajan näkökulmasta tutkimusten lisääntyminen ja pakollisuus antaa jotain turvaa. Sydämen osalta peli on selkeä, sairasta koiraa ei jalostukseen saa käyttää ja tutkimuksen muuttuminen pakolliseksi jättää kasvattajilta pois mahdollisuuden unohtaa ikävät tulokset pöytälaatikkoon. Tämän näkisin itse tärkeinpänä muutoksena ja onkin todella vaikea ymmärtää miksi kukaan kasvattaja vastustaisi tälläistä muutosta.. Raha toki syynä yksi, mutta toisaalta perustutkimus on sen 200e, niin ei se pentueen kokonaiskustannuksessa enää ainakaan itselläni tunnu niin paljoa. Ongelmana toki on, että takeita tutkimus ei anna, mutta toisaalta, jos sen avulla saadaan suljettua edes joku oireeton, mutta sairas yksilö, pois jalostuksesta ja näin estettyä edes vähän sairauden leviämistä eteenpäin, on vaatimus mielestäni aiheellinen.<br />
<br />
Tässä miettiessä aina tulee mieleen, että jos kasvattajat tutkisivat ja julkaisisivat tuloksensa vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti, ei mitään tälläisiä pakollisia vaatimuksia olisi pakko edes esittää. Mutta aina tulee olemaan niitä kasvattajia jolle imago ja varmaan rahakin, on tärkeämpiä ja sairauksia salataan. Niiden valossa on rodun kannalta tärkeää lähteä ajamaan tärkeimpien sairauksien kohdalle tutkimuspakkoa. Pennunostajat sitten arvottavat omalta osaltaan mitkä muut tulokset heille merkitsevät ja näin ajavat kasvattajat tutkimaan pevisan ulkopuolisiakin tutkimuksia tarpeen mukaan. Ehkä tästäkin on luvassa siis hyviä muutoksia, vaikka nyt varmasti tuleekin herättämään paljon närää ja keskustelua moneltakin kantilta. Niitä siis seuraillessa :)<br />
<br />
<br />Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-2974296426798679552014-03-14T23:36:00.000+02:002014-03-14T23:36:26.738+02:00KompromissejaNiinhän siinä kävi kutenvähän epäilinkin, että välillä blogin kirjoittaminen jää taustalle odottamaan. Päässä pyörii monta monituista aihetta, mutta katsotaan saisinkohan niitä tänne asti kirjoiteltua vielä lähitulevaisuudessa.<br />
<br />
Nyt päällimmäisenä on mielessä kompromissit. Niinhän siinä kävi että viime vuosi oli loppuvuoden osalta täynnä monia pettymyksiä. Suunnitelmia, positiivisia sellaisia, oli pitkälle heinäkuulle, jolloin alkoivat vastoinkäymiset, joille ei nyt loppua ole näkynyt.. Toisaalta, vastoinkäymisistä huolimatta kaikista asioista on selvitty, ehkä entistä vahvempana ja viisaampanakin jopa? Tällä hetkellä osaan ehkä arvostaa taas pykälän enemmän niitä hyviä asioita ja puolia mitä elämässäni kuitenkin on todella paljonkin. Pakko ajatella positiivisesti!<br />
<br />
Niin ne kompromissit. Omat ajatukseni on olleet jo vuosia hyvin terveyden ja luonteen tärkeyteen keskittyviä, joskus aika voimakkaitakin mielipiteitä liittyen eri rotujen kasvattamiseen. En usko äärilaitoihin, uskon tutkimiseen, terveyteen, avoimmuuteen ja ennenkaikkea itsevarmaan ja tasapainoiseen luonteeseen. Tämä syksy toi nyt tullessaan tilanteen, että jouduin ensimmäistä kertaa kasvatukseni aikana miettimään hyvin pitkään ja hartaasti ratkaisuani käyttää D-pentueen jalostusoikeusnarttua jalostukseen. Olen tehnyt useasti aikaisemminkin päätöksiä jättää narttuja käyttämättä jalostukseen, joka kerta kyseessä on ollut erilaisia puutteita luonteessa. Nyt kuitenkin törmäsin tilanteeseen jossa aikaisemmin terveeksi kuvatulla ja oireettomalla nartulla löytyi selästä spondyloosimuutoksia kahdesta nikamavälistä. Muutoksia, jotka kyseistä yksilöä ei tule koskaan häiritsemään, mutta minulle tietona hyvinkin tuskallisia. Muutoksia, mitä ei koskaan olisi tullut ilmi ilman haluani saada selästä virallinen kuvaustulos tietokantaan. Mietinnän jälkeen päädyin tuon pentueen kuitenkin tekemään ja nyt - kun pullat toivottavasti on jo uunissa, uskallan pohdiskella ääneen miksi.<br />
<br />
Palaute jota tuossa pohdiskeluvaiheessani sain - oli osaltaan todella negatiivista ja osaltaan todella positiivista. Välimuotoa ei juurikaan löytynyt. Jokaisella on mielipide asiaan. Toiset ovat ehdottomasti vastaan, näkevät spondyloosimuutokset koiran rampauttavana ja erittäin kivuliaana sairautena ja toiset, noh, näkevät asian eritavoin. Eläinlääkärit eivät näe spondyloosimuutoksia ongelmana, heille se on sivulöydös jos koira oireilee. Itselleni se oli vuosia sitten iso mörkö, pelkäsin ja uskoin sen rampauttavan koiran totaalisesti.. Nyt, ehkä enemmän tilanteita nähneenä, ymmärrän sen tarjoamat riskit, mutta näen myös sen kokonaiskuvassa pienempänä sairautena. Meillä on rodussa paljon sairauksia mitä tutkia, ehkäistä ja jalostaa pois ja koska kaikkea ei valitettavasti saa tehtyä kerralla - olen todennut että keskityn niihin, mitkä näen rodun osalta suurempina riskeinä - luonteen ja sydämen osalta.<br />
<br />
Pentujen myynnin osalta toki spondyloosilausunto tekee ison miinuksen. Tottakai, on paljon helpompi ostaa pentu tutkimattomasta (tai epävirallisesti tutkitusta) nartusta, kuin ottaa tietoinen riski asiaan. Varmasti moni kasvattaja pitää minua hulluna, kun turhaan hankaloitin pentueeni tekemistä. Osa hykertelee itsekseen, koska enemmän pennunostajia heille. Pennunostajille mainostus on helpompaa, kun ei tarvitse mainita selkää riskiksi tai pyytää kuvauttamaan niitä tulevaisuudessa.<br />
<br />
Miksi sitten tein näin? Miksi teen pentueen missä on selkeä riski, eikä vanhemmat ole priimaa. Noh, koska täydellisiä pentueita ei olekkaan, on vain kauniilla kermalla kuorutettuja yhdistelmiä, joissa kaikissa on riskinsä. Niin omalta osaltani voin ainakin sanoa riskien olevan hyvinkin selvästi esillä. Luonteellisesti pentue edustaa sellaista yhdistelmää josta haluan itselleni harrastuskoiran (jonka kanssa on helppo elää normaaliakin elämää) ja terveydellisesti selvästi keskivertoa enemmän tutkittuja, tärkeimpänä tietenkin dobberien suurin ongelma - sydän. Ja mikä tärkeintä - halusin tästä yhdistelmästä itselleni uuden pennun - uuden harrastuskoiran. Joku joskus sanoi, että jos kasvattaja haluaa yhdistelmästä itselleen pennun, on yhdistelmä tekemisen arvoinen. Noh, haluan ja toivottavasti saankin :)<br />
<br />
Noh, tämä oli taas tälläinen avautuminen. Harmittaa, kun niin moni kasvattaja puhuu terveystutkimuksien puolesta, tsemppaa että hyvä kun teet noin, mutta itse tekevät yhdistelmät silti tutkimatta.. mainoslauseita toki löytyy ja pennunostajana on hyvin hyvin helppo löytää itsensä ostamasta sitä ihanaa pentua välittämättä sen vanhempien puuttuvista tuloksista. Ehkä tulevan pevisan myötä edes vähän terveystulokset lisääntyvät ja jonain kauniina päivänä saadaan selkätuloksetkin kaikille yhdistelmille, niin tiedetään missä oikein mennään. Sillä ilman tietoa (joka lisää tuskaa), ei voida asioille tehdä mitään.<br />
<br />
Sitä odotellessa jään odottelemaan vielä syntymätöntä pentuettani, toivon ja uskon että löydän sopivat harrastavat kodit pennuille ja siinä sivussa ihmettelen ihmisiä, joille tutkimaton edustaa tervettä. Pennunostajissa sen ehkä ymmärrän, mutta kasvattajissa soisin tilanteen olevan silti toinen. :)Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-68958846773349672292013-04-07T17:52:00.006+03:002013-04-07T18:27:23.819+03:00LuonnetestistäTänään luonnetestissä kävi uros viimeisimmästä pentueestani. Valitettavasti en itse paikalle ehtinyt, sillä paikka saatiin varasijalta äkkilähtönä, mutta onneksi videota on luvassa, joten pelkkiin pisteisiin tai selostuksiin ei tarvitse tyytyä.<br />
<br />
Olen itse käynyt seuraamassa useampaa testiä, testauttanut omia koiriani ja verrannut testin kulkua ja pisteitä omaan näkemykseeni kasvateistani ja tällä hetkellä arvostukseni luonnetestiä kohtaan on laskenut entisestään. Sitten jotkut heti ajattelee että on tullut huonoja pisteitä, niin olen pettynyt niihin. Ei suinkaan! Kyse ei ole pisteistä (tai noh, on se niistäkin), vaan siitä mitä luonnetesti oikeastaan kertoo koiran luonteesta? Ei muuten kerro oikein mitään.. No toki näkemällä testin ja tekemällä omat arviot koiran käytöksestä testissä voi päätellä jotain koiran ominaisuuksista, mutta käytännössä sillä ei mitata juuri mitään harrastamisessa tarvittavia asioita. Toisaalta, huonompikin koira voi saada testissä hyvät pisteet ja hyvä koira huonot pisteet. Tähän voi vaikuttaa päivä, tuomarit ja omistajakin. On tiedossa että jotkut ihmiset treenaavat luonnetestiin vain saavuttaakseen hyvät pisteet koiralleen. Toiset arvostelevat etenkin negatiivisessa sävyssä pisteiden valossa koiria oman makumieltymyksensä mukaan ja kolmas jalostaa pelkillä luonnetestipisteillä. Ja sitten on meitä, joille luonnetestillä ei ole mitään merkitystä. Onhan se toki kiva asia että on erilaisia luonnetta kuvaavia testejä suoritettuna ja aina ne nyt tyhjää paremmat ovat tietenkin! Mutta meillä on olemassa jo parempikin luonnetta kuvaava testi (MH) ja dobermanneille suoraan räätälöity jalostuskelpoisuustestikin (ZTP), joissa tarkastellaan ominaisuuksia jo vähän enemmän.<br />
<br />
Itse haluan uskoa että testaamalla, tutkimalla, näkemällä ja kokemalla vasta oppii koiran todellisen luonteen. Harrastamalla ja menemällä koiran kanssa paikasta toiseen. Itse nautin siitä että pääsen seuraamaan kasvattejani harrastuksien puitteissa ja mielellään myös kotioloissakin. Luonnetesti ei silloin vaikuta ajatuksiini koirasta sen enempää, sillä koen normaalielämän ja harrastusominaisuuksien kertovan minulle jo huomattavasti enemmän siitä mitä jalostuksellisesti ja myös koulutuksellisestikin koiraan on saatu.<br />
<br />
Viimeisimmät kaksi luonnetestattua kasvattiani ovat molemmat nuoria uroksia, joiden treenejä ja elämää olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä enemmänkin. Nämä kaksi urosta, ovat aktiivisilla harrastavilla ihmisillä, luonteellisesti täysin yö ja päivä keskenään. Luonnetestin valossa toinen näistä uroksista vaikuttaa oikein potentiaaliselta ja toimintakykyiseltä koiralta, pisteet ovat korkeat. Toinen puolestaan keskiverto dobermannin pisteet, ei niin kummoiset millään osa-alueella. Kuitenkin normaalielämässä näistä tämä matalammat pisteet saanut uros on se itsevarma ja tasapainoinen, ehkä hieman dieseltyyppinen, mutta hyvin varma koira. Tämä toinen, paperilla kovin hienolle vaikuttava uros, on ohjaajaansa täysin tukeutuva, erittäin ohjattava uros, jolla yksin toimiessa itsevarmuus rakoilee. Siihen itse kaipaisin selvästi enemmän itsevarmuutta ja henkistä vahvuutta ja tasapainoisuutta. Omistajat toki molemmissa tapauksissa tietävät ja tuntevat koiriensa vahvuudet ja heikkoudet, onneksi varsin realistisessa mielessä, mutta ulkopuoliselle toki asiat näyttävät erilaiselle. Tärkeintä on koettaa riisua ne vaaleanpunaiset lasit ja nähdä koiransa todelliset piirteet. Täydellistä koiraa meillä ei olekkaan, on olemassa erilaisia, erityyppisiä koiria ja niistä täytyy löytää aina se itselle sopivin luonne. Siihen ei yleensä auta mitkään tulokset, mutta niitäkin tarvitaan, sillä niiden myötä omistaja oppii uusia juttuja koirastaan ja voi ne tarvittaessa sitten kertoa muille, jotka jalostukseen miettivät joko kyseistä yksilöä tai jotain sen lähisukulaista.<br />
<br />
Tämä tälläisenä avautumisena luonnetestistä. Itse toivoisin ettei kukaan koskaan tekisi päätöstä jalostukseen käyttämisestä (tai pennun ostamisesta) pelkkien luonnetestipisteiden valossa. Ne pisteet ei todellakaan kerro mitään itse testistä, meillä on niiiiiiiin erilaisia näkemyksiä tuomareilla, että äkkinäistä hirvittää. Samanlaisella suorituksella voisi yhtenä päivänä saada toisilta tuomareilta aivan eri pisteet, kuin seuraavana päivänä joltain toisilta tuomareilta. Valitettavasti toki jotkut kasvattajat käyttävät tätä perustelua sitten myös selittelemään huonoja pisteitä. Itse sanoisin, että jos koiralla ei ole mitään muuta näyttöä luonteesta ja surkeat luonnetestipisteet, niin ei se ole silloin jalostusmateriaalia. Hankkii ensin jotain todistetta luonteesta muualta, on se sitten harrastusrintamalta tai vaikka MH:sta ja sitten miettii asiaa uudestaan, mutta pelkän luonnetestin valossa ei jalostusta pidä / voi / saa tehdä.Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-87410011115101933692013-03-18T12:06:00.000+02:002013-03-18T12:23:11.060+02:00YhteistyöstäTässä vuosien saatossa on tullut nähtyä jos jonkin moista yhteistyötä, niin hyvää kuin huonoakin.<br />
<br />
Kasvatukseni alkoi vuonna 2003 yhteistyöpentueella toisen kasvattajan kanssa. Tämä yhteistyö alkoi ystävyydestä ja sellaisena se on jatkunut nyt vuosien jälkeenkin. Pentue syntyi minun vastuulleni, mutta se tuli toisen kasvattajan nartulle ja hänen kotonaan, mikä osaltaan oli suhteellisen pehmeä lasku kasvattamisen arkeen. Vastineeksi sain itselleni hyvän pohjan kasvatukselle ja tuen ja turvan kaikkeen kasvattamiseen liittyvien kiemuroiden setvimiseen.<br />
<br />
Toisessa pentueessani vuokrasin nartun toiselta ystävältäni, silloin toki pennut syntyivät ja kasvoivat kotonani, mutta yhtälailla yhteistyön ansiosta pentue tuolloinkin näki päivänvalon. Omalla tavallaan yhteistyöksi lasken myös kolmannen pentueeni, jossa pennut tulivat sijoitusnartulleni, mutta nekin pitkälti yhteistyössä nartun kodin kanssa. Vasta neljäs pentue syntyi täysin omalle nartulleni, omassa kotona, ilman ulkopuolisia apuja - ellei apukätilöitä tai astutusreissulle osallistunutta pennunodottajaa lasketa mukaan. Tuolloinkin tukena on aina ollut ystäviä ja apuja, joiden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Yksin tätä kaikkea en olisi koskaan tehnyt tai saanut aikaiseksi.<br />
<br />
Olen myös ollut onnekas sen suhteen, että olen antanut omia narttujani jalostuslainaan toisille kasvattajille. Olen toki näissäkin tilanteissa kantanut oman vastuuni nartun jalostuskäytöstä (eli olen kokenut nartun olevan sen veroinen että sitä kannattaa jalostukseen käyttää, ollut mukana uroksen valinnassa jne.). Synnytyksissä olen ollut mukana, mikäli se vain mahdollista on ollut ja tietenkin seurannut pentujen elämää vielä pentulaatikkovaiheen jälkeenkin. Vastuun pentueesta on kuitenkin kantanut toinen ihminen ja itselleni on jäänyt se "helppo" osuus. Nauttia pennuista varakasviksen ominaisuudessa. :)<br />
<br />
Jokaisen näiden tapauksen taustalla on kuitenkin se, että yhteistyö on lähtenyt samanlaisesta ajatusmaailmasta, samanlaisista toimintatavoista ja mikä tärkeintä - luottamuksesta. Koenkin siltä osin olevani onnekas, sillä ympärilläni on ihmisiä joita arvostan ja joihin voin luottaa. Ystäviä.<br />
<br />
Tämä kaikki tulee esille ja mieleen nyt, kun kesällä kasvatukseni alkamisesta tulee täyteen 10 vuotta. Ja kuin kruunatakseen sitä, yhdistys myönsi minulle hopeisen ansiomerkin ansiokkaasta kasvatustyöstä. Ilman Ystäviä ja Yhteistyötä, ei tätäkään olisi. Kiitos siis teille <3<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEieM39WjCmtvw5YA9xxg_XxA9rdLHLTyqxd4JcgPYMtE35l1vUwryvS1TqBjFYMlEsBrThLw-e2oHDLNRvRGRuxh3QNqq_q8UMWBChSFzcm8h3z5BLWh3UPpAsA8I3pfR5qNUTD1K-JUtNc/s1600/ansiomerkki.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="189" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEieM39WjCmtvw5YA9xxg_XxA9rdLHLTyqxd4JcgPYMtE35l1vUwryvS1TqBjFYMlEsBrThLw-e2oHDLNRvRGRuxh3QNqq_q8UMWBChSFzcm8h3z5BLWh3UPpAsA8I3pfR5qNUTD1K-JUtNc/s320/ansiomerkki.jpg" width="320" /></a></div>
<br />Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-75025026628559539342013-03-08T09:40:00.000+02:002013-03-08T09:40:08.833+02:00Ulkomaantuonti vs. kotimainenTässä sairastaessa on ollut aikaa lueskella foorumeita ja ihmetellä ihmisten uskomuksia liittyen nyt vaikka pennun hankintaan. Se mikä suhteellisen säännöllisesti toistuu, on ajatus siitä että ulkomailla olisi jotenkin erilaista tai jopa parempaa kuin meillä täällä Suomessa. Ajatus "uudesta verestä" on iskostuneena ihmisten mieliin, vaikka todellisuus on kaikkea muuta. Nykypäivänä rajoista riippumatta sukutauluissa komeilevat samat koirat, sillä suurin osa suomenkin kasvatuksesta tehdään tuontikoirilla tai tuontivanhemmista olevilla koirilla. Eli se siitä ajatuksesta sitten.<br />
<br />
Toinen mitä ulkomaantuonneissa karsastan, on ajatus siitä että aloitteleva ihminen, jolla ei selvästi rodusta ole kunnollista käsitystä, kuvittelee saavansa ulkomailta tänne Suomen perukoille hyvän pennun ilman suhteita. Kun aina siihen ei pysty hyvillä suhteillakaan! Meillä Suomessakin kasvattajat useimmiten tarkastavat ostajan taustat, kuulostelevat millainen tyyppi on kyseessä ja jututtavat etukäteen ennen myyntipäätöksen tekemistä. Tai ainakin hyvät kasvattajat tekevät niin. Ulkomailta käsin on paljon hankalampi tarkistella kenenkään taustoja, joten miksi kukaan myisi ainakaan pentueen parhainta pentua ulkomaille tietämättä millaiselle ihmiselle pentu menee, tai tuleeko se koskaan missään esille? Meiltä Suomesta on pitkä matka lähteä maailmalle näyttelyihin tai kokeisiin. Luomuversiolla kilpaileminen toki onnistuu Suomestakin, mutta typistetyillä alkavat portit sulkeutua suuntaan jos toiseen, joten varsinkin typistetyn ostaja ostaa itselleen lähinnä kotikoiran.<br />
<br />
Niin ja ne tulokset.. Meillä Suomessa ollaan totuttu liian hyvään siinä että kasvattajat ovat rehellisiä koiriensa tuloksista, sillä onhan suurin osa tuloksista nykypäivänä tarkistettavissa muutamalla klikkauksella esimerkiksi KoiraNetistä. No entäs ulkomailla sitten? Varsinkin käyttötuloksissa on tietyissä maissa enemmän sääntö kuin poikkeus, että koirille ostetaan tulokset. On meillä toki Suomessakin ollut kasvattajia jotka lähettävät koiransa ulkomaille tekemään tuloksia, mutta siinäkin jipponsa missä maassa tulokset tehdään. Pohjoismaiset tulokset pitävät useimmiten paikkaansa, mutta idän suunnassa ei taida kukaan olla kilpaillut - oikeasti siis.<br />
<br />
Mistä siis pennunostaja voi tietää mikä on totta ja mikä ei? No ei sitä oikein pystykään ilman kokemusta ja mielummin jotain kokeneempaa ihmistä apuna. Sen takia itse suosittelenkin vakavasti miettimään ensimmäisen pennun hankintaa kotimaasta, niin että pääsee paremmin tutustumaan kasvattajaan, koiriin, saa apua treeneihin (monet kasvattajat auttavat kasvatinomistajia treenien suhteen nykypäivänä, järkkäävät leirejä jne.) ja onhan kasvattaja muutenkin tukena ja turvana pennun kasvuvaiheen aikana. Sitten kun kokemusta on kertynyt vähän enemmän, on parempaa ymmärrystä sukutauluista ja tulosten oikeellisuudesta, voi ajatella että lähteekin hakemaan pentua rajojen ulkopuolelta. Jos nyt sitten enää sieltä pentua halajaa.. ;)<br />
<br />
No tokihan täytyy loppuun mainita, että on ulkomailla hyviäkin yhdistelmiä. Itse metsästin tässä lähemmäs kahden vuoden ajan itselleni ja ystävälleni pentua, tulevaisuuden jalostuskoiraa. Lopulta päädyimme yhdistelmään Virosta, sukutaulun ja vanhempien perusteella. Toki tätä asiaa helpotti, että kasvattaja oli minulle jo tuttu entuudestaan, sekä tunsin pentueen sukutaulun koirista useampia. Pentueen kotimaalla ei sinänsä ollut väliä, mutta tokihan päätöstä helpotti suunnattomasti se, että pystyin luottamaan kasvattajaan kaikessa, sillä tiesin että olemme asiassa samalla aaltopituudella. Sekin kannattaa ottaa huomioon pentua valittaessa. Kasvattajan kanssa samalla aaltopituudella olemisella on uskomattoman iso vaikutus. Vaikka kasvattajan kanssa ei tarvitse ruveta parhaiksi kavereiksi, on paljon mukavampaa mikäli juttu luistaa ja toinen ajattelee asioista samalla tavalla. Hyvälle kasvattajalle voi silloin sanoa niin hyvät kuin huonotkin jutut liittyen pennun tulevaan elämään. Parhaimmassa tapauksessa kasvattajasta tulee hyvä ystäväsi pitkälle tulevaisuuteen asti. :)<br />
<br />Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0Pukkila, Suomi60.6458731 25.58310310000001735.1238386 -15.725490899999983 86.1679076 66.891697100000016tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-75352840335734468522013-03-07T22:05:00.000+02:002013-03-07T18:15:16.819+02:00Sairasvuoteen pohjaltaNäin muutaman päivän sairastaneena sitä osaa oikeasti arvostaa koiria, joiden pää ei leviä siihen että niitä ei jaksa joka päivä aktivoida niinkuin haluaisi. On se este sitten kova pakkanen tai niinkuin tässä tapauksessa omistajan sairastaminen, niin yhtälailla, kyllä hyvän hermorakenteen omaava koira pitäisi kestää levossa ilman että kotona alkaa olla piipitystä tai muita sijaiskäyttäytymisiä. Tottahan toki perustarpeilleen pitää päästä, mutta ainakin itselleni on ollut ihan riittävä ponnistus raahautua hetkeksi ulos seisomaan, sen sijaan että olisin jaksanut edes ajatella treeneihin menoa.<br />
<br />
Noh, onneksi meillä nuo tytöt vaan tulee lähemmäs lämmittämään, kun emäntä makoilee peiton alla köhimässä. Tätä arvostin vielä enemmän silloin, kun asuin kerrostalossa yksin kolmen Dobermannin kanssa. Silloin kipeänä oleminen oli oikeasti hankalaa, mutta hyvin ne silloin sen onneksi kesti. Hihnakäytös alkoi toki olla ulkona jo hiukan villiä viikon toimettomuuden jäljiltä, mutta muuten sisällä oltiin rauhassa ja hiljaa. Nyt kolmikosta on enää jäljellä yksi, mutta onneksi sekään ei ole vanhemmiten muuttunut yhtään hankalammaksi. Nythän meillä toki on iso aidattu piha, mihin koirat voi laskea juoksemaan, mutta eihän ne siellä samalla tavalla touhua jos ei itse jaksa olla mukana.<br />
<br />
Mistä tämä sitten taas tuli mieleen. Noh, sairaana ollessa on ollut aikaa myös surffailla netissä ja foorumilta löytyy noita Apulan ilmoituksia kopioituna. Useammassa ilmoituksessa on teksti "tyypillinen Dobermanni" ja jos tuo lausahdus yhdistettynä hermoheikon elukan kuvaukseen pitäisi oikeasti paikkaansa, ei kyllä tässä talossa olisi yhden yhtä Dobermannia.. Ja valitettava tosiasia on, että monella ei ehkä ole kokemusta paremmasta.<br />
<br />
Muistan ikuisesti erään kasvatinomistajani ensi vierailun luokseni. Oltuaan hetken meillä, tuli pieni hiljainen hetki ja kysyin mitä hän mielessään mietti. Vastaus yllätti osaltaan minut, sillä se oli "Nokun se on niin rauhallinen?". Bria oli siis tuttuun tapaansa tervehtinyt vieraan, touhunnut hetken ja kun mitään ei tapahtunut, niin pisti sohvan nurkkaan maate. Tämän kasvatinomistajan aiemmat kokemukset dobberista ei olleet niin rauhallisesta yksilöstä. Hän oli nähnyt vain kotonaan sähläävää ja rauhoittumaan kykenemätöntä yksilöä. Ja silti hän oli tullut meille katsomaan josko Dobermanni olisi hänen rotunsa. Kovin moni sitä ei olisi tehnyt. Ennakkoluulot juurtuvat meihin ihmisiin todella voimakkaasti ja harva negatiivisen kuvan saanut ottaa asiakseen selvittää onko kaikki todella sellaisia.<br />
<br />
Meillä on olemassa valitettavasti sellaisia "kasvattajia", joille koiran hyvä hermorakenne on täysin tuntematonta. He pitävät hermojen puutetta pelkkänä hektisyytenä ja vilkkautena. Ja myyvät tätä ajatusta eteenpäin kasvattiensa mukana, mikä kauhistuttaa minua valtavasti. On meillä toki hyviäkin kasvattajia, jotka tajuavat koiriensa puutteet ja osaavat arvostaa niitä hyviä ominaisuuksia. Eikä tuo kotona makoilu tietenkään saa olla ainoa kriteeri, pitäähän sen koiran toki syttyä heti kun sille se mahdollisuus annetaan ja toimia palveluskoirana. Mutta niin kauan kun meillä ei ole käsissämme tarhakoiraksi kykenevä rotu, jonka voi sysätä silmistä ulos ja ottaa esille vain kun sitä tarvitsee, on kotikäyttäytymisen kuljettava käsikädessä muiden ominaisuuksien mukana.<br />
<br />
Itse uskon ja toivon että meillä on mahdollista yhdistää kaikki se yhteen ja samaan yksilöön. Hyvä palveluskoira, joka on myös hyvä kotikoira. Koska itsellä ainakin koirat elävät elämästään suurimman osan kotona normaalia perhe-elämää, niin jos niiden kanssa elämä siellä olisi hankalaa, ei hyvätkään ominaisuudet treenikentällä sitä korvaisi.Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-79051815740919563472013-03-02T13:52:00.002+02:002013-03-02T13:52:38.373+02:00Nartun merkitys kasvattamisessaTässä viime aikoina pinnalla on ollut ajatus siitä, miten tärkeää kasvattajalle on löytää itselleen hyvä narttulinja, ei vain luonteellisesti ja suvullisesti, vaan myös jalostuksen näkökannalta. Meillä on olemassa todella hienoja narttuja / linjoja, joiden jalostaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä ne eivät sukupolvesta toiseen tule helposti tiineeksi tai tekevät pieniä pentueita. Tai mikä pahempaa, niiden emonvaistot eivät ole enää sitä mitä niiden pitäisi olla ja synnytykset eivät suju luonnollisesti. Polttoheikkoudet synnytyksessä aiheuttavat helposti keisarinleikkauksen ja sitä myöten huomattavasti hankalamman alun pentujen elämälle.<br />
<br />
Onneni oli saada B-pentueeni emäksi jalostuslainaan narttu, joka oli sekä täydellinen synnyttäjä, että myös luontainen emä pennuille. Maitoa tuli yli äyräiden ja nartun käytös äärimmäisen rauhallista ja rentoa. Tuolloin toki aloittelevana kasvattajana en vielä osannut arvostaa tuota narttua niin paljon kuin mitä nykyisin arvostan. Silloin tukenani ollut kokeneempi kasvattaja kyllä kehui minulle miten hyvin narttu synnytyksen ja pennut hoiti, mutta itse olin vain pöllämystynyt urosvoittoisesta jakaumasta, joten nautinto hyvin hoituneesta pentueesta jäi vähäiseksi. :)<br />
<br />
Nyt vuosia myöhemmin, kun olen seurannut useampia synnytyksiä, alan vihdoin tajuta miten kallisarvoista kasvattajalle on, jos narttu hoitaa synnytyksen ja pennut pitkälti luontaisesti ja yksin. Kasvattajalle jää osaksi vain seurata pentujen tilannetta sivusta ja huolehtia ensialkuun nartun tarpeista. Ylitsevuotava maitobaari ja pennuista huolehtiva emä, takaavat pienille pennuille hyvät lähtökohdat elämään. Kasvattaja ehtii kyllä tehdä oman osansa pentujen suhteen kun pennut alkavat siirtyä kiinteälle ruualle ja emä keskittyy huolehtimaan pennuista muuten kuin ruokabaarin ominaisuudessa.<br />
<br />
Tuon pentueen emän tytär on osoittanut periytyvyyden merkityksen myös tässäkin osa-alueessa. On aivan uskomattoman hienoa nähdä niin paljon samankaltaisuutta äidin ja tyttären toiminnassa, niin synnytyksen kuin pentujen hoidonkin suhteen. Nyt viimeisimmän pentueen kohdalla osasinkin jo paremmin noita ominaisuuksia arvostaa.<br />
<br />
Kuitenkin mietin myös tätä osa-aluetta etsiessäni tulevaisuuden jalostusmateriaalia itselleni narttupennun muodossa. Hankittaessa pentua oman kasvatuksen ulkopuolelta, on tärkeää voida luottaa kasvattajan näkemykseen oman narttulinjansa vahvuuksista ja heikkouksista, myös pentujen hoidon kannalta. Onnekseni on olemassa paljon kasvattajia jotka tiedostavat tämän osa-alueen tärkeyden, mutta myös niitä jotka joko eivät tiedä paremmasta, tai eivät yksinkertaisesti välitä.<br />
<br />
Ehkä olen siltä osin onnellisessa asemassa, että olen saanut etuoikeuden hyviin narttuihin. Tokihan kaikissa on puutteensa, mutta synnytyksen osalta olen kyllä ollut tyytyväinen jokaiseen neljän pentueeni emään. Toivottavasti tulevaisuudessa voin sanoa edelleen samaa, sillä itselleni tälle on kasvanut entistä isompi merkitys. :)Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1706797317675239324.post-36547307217696807382013-03-02T13:01:00.000+02:002013-03-02T13:01:26.711+02:00Blogin ajatusSain kimmokkeen tähän blogiin ystävältäni, jolle pohdiskelin ajatusta kirjoitella kotisivuilleni erilaisia mietteitä ja ajatuksia liittyen koirien kasvatukseen, niin hänen mielestään tämä kannattaisi tehdä ehdottomasti blogin muodossa.<br />
<br />
Noh, tässä sitä ollaan. Tuskin kirjoittelen kovinkaan aktiivisesti. Yleensä ajatukset pyörivät päässäni muutaman viikon ennenkuin niitä on mahdollista kivuttomasti näppäimistölle suoltaa. Toisaalta voi olla, että vuosien patoumien jälkeen tekstiä tulee nopeasti ja paljonkin. Se jää nähtäväksi. Tervetuloa lukemaan jokatapauksessa :)Kaisahttp://www.blogger.com/profile/10736646236422503590noreply@blogger.com0